Sinä minussa

Sanoit aina,

että voittajia ovat häviäjät,

jotka päättävät yrittää vielä kerran

Kävelemme hitaasti ja nauttien polkua pitkin rantaa kohti. Aurinko paistaa meidän molempien silmiin. Levität viltin, puoliksi varjoon ja puoliksi aurinkoon. Juoksen veteen perässäsi ja ehdin sukeltaa ennen sinua. Suutut ja näyttelet hukkuvasi. Nostan sinut vedestä ja kutitan hieman kyljistäsi. Silloin saan sinut nauramaan niin, että minua itseänikin alkaa naurattaa. Syömme itse tekemiämme voileipiä, mutta ne osoittautuvat pahoiksi. Teemme niitä joka kerta ja ne ovat aina yhtä pahoja. Mutta sinä haluat yrittää aina uudelleen, josko ne ensi kerralla onnistuisivat. Pidän sinusta.

Syyskuu, harmaa-keltainen,

oveen koputtaa

Tuo surun linnun mukanaan

istuvat vierelläsi,

odottaen hetkeä,

jota pelkään,

jolloin he pääsevät laulamaan.

Koputat oveen ja astut raskain askelin sisään. Olen juuri tullut muiden poikien kanssa pelaamasta jalkapalloa. Ohjaan sinut huoneeseeni ja ilmeettömin kasvoin istut sängylleni. Huomaan, että kätesi tärisevät vähän ja sisälläsi velloo pakokauhu. Ennen kuin ehdit sanomaan mitään, silmäkulmastasi valahtaa kyynel poskellesi. Näytät epäröivän hieman ja mietit mitä sanoisit. Olen aivan ihmeissäni. Tämä ei ole sinun tapaistasi. Sitten pamautat:

- Elijah, minulla on syöpä.

Maailma särkyy tuhansiksi pieniksi palasiksi. En ikinä ole oikein osannut reagoida siihen, että tyttö itkee. Varsinkin, kun itseäni alkaa itkettää.

- No, siihenhän on kai jotain kemoterapiaa ja sädehoitoa, eikö niin? vastaan ja yritän olla positiivinen, vaikka näytän varmasti samalta kuin sinä äsken.

Pudistat päätäsi ja saat sanotuksi:

- Se on levinnyt jo maksaan ja keuhkoin. Minulla on elinaikaa enintään pari kuukautta.

Ja kun pimeys yllättää,

puiden lehdet varisevat

Julistetaan kuolleeksi

Istun sairaalassa vieressäsi. Silmäsi ovat sumuiset, niissä ei ole enää iloisuutta eikä kiiltoa. Pidän sinua varovasti kädestä kiinni. Haluat pelata kanssani korttia, vaikka tuskin jaksat nostaa enää kättäsi. On joulukuun alku. Olet elänyt jo ennusteita pidempään. Meitä molempia pelottaa, mutta silti sinä jaksat hymyillä sumein silmin.

- Minä pidän sinusta, kuiskaat ja odotat suudelmaa. Annan suukon otsallesi ja lähden, koska vierailuaika päättyy.

Aamulla tulen riemuissani osastolle. Minulla on sinulle iloisia uutisia. Tänään osastolla kiertää tervehtimässä potilaita, lempibändisi kitaristi Rex Uusitalo. Ryntään huoneeseesi.

- Esme, arvaa kuka…

Huoneesi on tyhjä. Nielaisen.

Juoksen metsään,

yritän sulkea korvani,

jotten kuulisi laulua

Istun käytävällä olevalle penkille. Istun järkytyksestä hiljaa. Ihmiset kävelevät ohitseni, pääni on tyhjä. Istun siinä, tuijottaen huoneesi ovea.

- Anteeksi, etsittekö jotain?

Havahdun ja näen edessäni nuoren sairaanhoitajan. Nousen ylös ja sanon:

- Esme Laineluoto. Hän ei ole huoneessaan. Olen hänen miehensä.

Sillä hetkellä se tuntui oikealta. Mies. Jos olisit elänyt pidempään, olisimme menneet varmasti naimisiin. Sairaanhoitajan ilme oli näkemisen arvoinen, joten korjasin vähän:

- Hänen tuleva miehensä.

Kevät saapuu,

mutta sinä jäät ikuisesti talveen

Kuvittelen sinun putoavan

lumihiutaleina maahan

Sairaanhoitaja menee vaikeaksi ja puraisee huultaan.

- Odotas, haen lääkärin, hän sanoo ja kävelee ripein askelin pois. Silloin olen varma asiasta. Lääkäri tulee paikalle. Hän on keski-ikäinen mies, jolla on pieni parran sänki ja kyniä taskussa. Hän katsoo minua säälivästi ja toteaa kylmästi.

- Teimme kaiken voitavamme, mutta hänen keuhkonsa pettivät.

Nyökkään varovasti. Käännyn jo kävelläkseni ulos sairaalasta, mutta lääkäri pysäyttää minut.

- Sinä varmaan tarvitset jutteluseuraa. Voisin soittaa kolmannen kerroksen psykiatriselle osastolle. Joku sieltä ehtisi varmasti juttelemaan kanssasi.

Pudistan päätäni ja heilautan kättäni torjuvasti. Katson lääkäriä silmiin syyttävästi ja kävelen osaston ovista ulos.

Kuulen kuinka surulinnut laulavat

ja yritän estää niitä pesimästä pääni sisään

Maanantaina menen kouluun. Yritän jatkaa elämääni. Kaikki kysyvät minulta, missä sinä olet. Kohautan vain hartioitani. Ei minusta ole sanojaksi, että sinä olet kuollut. Liian raskasta. Kesken toisen oppitunnin, koulun vanhanaikaisesta radiosta kuuluu:

- Anteeksi oppitunnin keskeytys, täällä puhuu rehtori. Viikonloppuna keskuudestamme on poistunut yksi koulumme oppilaista, Esme Laineluoto. Pidetään hänelle kahden minuutin hiljainen hetki.

Kaikki katsoivat toisiaan ja monet purskahtavat itkuun. Luokka istuu hiljaa ja nieleskelleen kyyneliään, mutta minä en kestä enää kun toinen minuutti alkaa. Nousen tuolista ja se kaatuu lattialle. Opettaja sanoo kireällä äänellä:

- Elijah!

Mutta ryntään ulos luokasta ennen kuin hän ehtii sanomaan enempää.

Hiljainen urkumusiikki,

ei sitä olisi pitänyt soittaa hautajaisissasi,

mutta en ollut kertomassa sitä muille,

olin luonasi unessa.

Urut alkavat soimaan. Istun äitisi vieressä, joka itkee koko ajan. Vihasit urkumusiikkia. Nyt minäkin vihaan sitä. Se ei sovi ollenkaan hautajaisiisi. Ihmiset kävelet hauta-arkkusi luokse, lukevat runon lappusesta, jonka he ovat kirjoittaneet ja laskevat kukkaset arkkusi päälle. Kun kävelen arkkusi luokse, ihmiset katsovat minua halveksivasti. Minulla ei ole lappusta, en ole edes suunnittelut sanovani mitään. Kaikki kuitenkin olettavat minun sanovan jotain. Lasken yksinäisen verenpunaisen ruusun muiden isojen kukka-asetelmien joukkoon. Se ei sovi niiden joukkoon. Mietin hetken mitä sanoisin ja sitten totean:

Yritän jatkaa matkaa,

kompuroin ja ryömin,

mutta etenen silti.

Voittajia ovat häviäjät,

jotka päättävät yrittää vielä kerran

Hautajaisten jälkeen, en mennyt enää kouluun. Suurimmaksi osaksi minä vain nukuin. Ei ollut mitään tekemistä. Äiti tilasi minulle psykiatrin, mutta en ikinä mennyt vastaanotolle. Sanoit aina, että voittajia ovat häviäjät, jotka päättävät yrittää vielä kerran.

Ajatus kyti päässäni. Pitäisikö minun nousta sängystä ja yrittää aloittaa elämä uudelleen. Mutta kuvittelen, että sinä elät omaa elämääsi, kun minä istun kotona. Kuvittelen sinun kävelevän yksin kouluun ja nauravan kavereidesi kanssa. Kuvittelen, että et ollut kuollut, olen vain hylännyt sinut.

Hävitin, kadotin sinut,

mutta yritän voittaa,

yritän vielä kerran

Nousen sängystä ja yritän muistaa miltä ulkoilma tuntui. Katson ikkunasta ulos pitkästä aikaa. Maaliskuu on jo pitkällä, muutamissa puissa on jo vihreitä versoja. Koko maailma on jatkanut elämäänsä ja nyt minäkin jatkan. Laitan uudet farkut jalkaan. Ne, jotka ostin sinut kanssasi. Ne, jotka sinä valitsit. En ehtinyt käyttää niitä ennen kuolemaasi. Teen voileipiä, niitä, jotka aina epäonnistuivat. Niistä tuli nytkin pahoja. Söin ne silti, koska minulla oli nälkä.

Sinä olet puun juuret,

joihin kompastun

Sinun kasvosi,

jotka näen koko ajan

Ne kummittelevat

Kävelen hitaasti kauppaan, maleksien. On maaliskuun alku, kaikki muut ovat jatkaneet jo elämäänsä kuolemasi jälkeen, paitsi minä. Tai jatkanhan minäkin elämääni omalla tavallani. Elämällä kuin sitä aikaa, jolloin en tuntenut sinua kuin vain näöltä. Jolloin et ollut minulle kaikkein rakkain.

Kaupassa etsin itselleni syötävää. Olen lohtumässäilijä. Vaeltelen ohi sipsihyllyjen ja suklaalevyjen. Pysähdyn hyllylle, joka on täynnä keksejä. Silmiini osuu keksipaketti Esmen pikkuleivät. Minun tekee mieli huitaista kaikki keksit lattialle. Yritän olla kuitenkin, kuin en huomaisi koko keksipakettia. Niin kuin sinua ei olisi olemassakaan. Valitsen Marie-keksipaketin ja kävelen kassalle. En voi kuitenkaan kassajonossa olla miettimättä, miksi kaikki pyörii sinun ympärilläsi?

Illalla jätän oven valmiiksi auki,

odotan sinua

Sinä sanoit tulevasi uneen

minua tapaamaan

Näen sinusta unta. Olemme taas sillä samalla rannalla, ennen kuin tämä kaikki alkoi. Nyt sinä ehdit sukeltaa ennen minua. Vesi on kylmempää kuin muistin. Uimme niemen taakse ja istumme vedessä olevalle kivelle lepäämään. Otat minua kädestä kiinni.Varpaista katoaa hetken päästä tunto, kun niitä viruttaa vedessä. Juttelemme niitä näitä ja uimme takaisin rantaan. Näykimme omatekemiämme pahoja voileipiä ja heitämme ne rannalta lähtiessämme roskiin. Kävelemme kiireästi kirkkoon. Meinasimme unohtaa hääkenraalin, vihkivalan harjoittelun. Vihdoin pääsen kanssasi naimisiin.

Herään,

olet yhä vieressäni.

Itken,

se oli vain ajatus unesta.

Herään unestani. Olet vieressäni ja kosketan sinua. Et ole kuollut. Nukut kevyttä unta, sillä näen kuinka silmäluomesi liikkuvat. Olen niin helpottunut, että ravistelen sinut hereille. Suutelen kasvojasi, ihoasi, kaikkea, mitä sinusta löydän sillä hetkellä. Räpyttelet unisena silmiäsi ja katsot minua kummissasi, pieni hymyn kare huulilla. Nauran ja vedän sinut sängystä ylös. Kerron kuinka näin unta meidän häistämme. Halaan sinua niin pitkään kuin voin, silitän hiuksiasi niin kauan, että käteni väsyvät. Ja sinä hymyilet sen koko ajan, katsot minua syvänsinisillä silmilläsi ja kuiskaat:

- Rakastan sinua.

Olen juuri vastaamassa sinulle, mutta sitten räpäytän silmiäni.

Herään,

olet oikeasti poissa.

Herään unestani. Olen yksin. Et ole vieressäni. Etsin katseellani sinua huoneesta. Et ole sielläkään missään. Sillon toivottomuus iskee minuun täydellä voimalla. Se iskee niin, että vajoan polvilleni. Et ole enää tässä maailmassa. Olet kuollut. Mitä minä kuvittelin? Että tämä kaikki on unta? Haukon henkeä, tuntuu kuin tukehtuisin. Kyyneleet valuvat valtoimenaan ja vedän henkeä katkonaisesti. On kulunut yli neljä kuukautta kuolemastasi ja nyt vasta tajuan sen. Et tule takaisin. Kaikki on lopullista. Kuolema on lopullista. En pääse koskaan naimisiin kanssasi, en ikinä saa pitää lastamme sylissä, enkä kuolla joskus vanhana syliisi. Olet yksinkertaisesti poissa ja minä olen yksin. Jossain kaukana kuulen, kuinka surulinnut laulavat meistä kahdesta.

HYLKIÖ

Hylkiö käveli huoneeseen, sulki oven perässään ja huokaisi hiljaa. Niin hiljaa, ettei kukaan kuullut. Ei ollut tunteita, ei ollut kertakaikkisesti mitään. Paitsi hän, hylkiö. Hän vaelsi pitkin huonetta, vaikka oli pilkkopimeää. Oli hyvin pimeää ja tuli tunne, ettei koskaan näkisi enää valoa. Hän käveli, vaikka hänellä ei ollut päämäärää eikä tietä, mitä kulkea. Hän kiersi huoneen kymmenen kertaa, mutta hän ei laskenut kierroksia. Hänelle oli kehittynyt taito. Taito näkymättömyyteen, täydellisyyteen ja yksinäisyyteen. Mutta taito oli heikkous. Hän oli hylkiö. Ja kukapa nyt hylkiöitä haluaisi nähdä, kuin toinen hylkiö. Kukapa nyt valoa enää haluaisi nähdä?

Jos oli hylkiö.

Hylkiö käveli pimeydessä huoneen keskelle. Hän tiesi, että hän oli huoneen keskellä, vaikka ei ollut kuin pimeyttä. Syvää, rauhallista pimeyttä. Huoneen keskellä oli pöytä. Ja koska hänellä oli taito, hän käveli sen luokse, tietämättä sen olevan siinä. Hän vain tunsi jotain, ja toimi vaistojensa varassa. Hylkiö otti pöydästä tukea ja nojasi siihen. Hän ei ollut varma miksi teki niin, mutta nojasi silti. Hän oli hämmentynyt. Hän ei oikeastaan tuntenut mitään, mutta silti hänellä oli jokin hämärä muistikuva. Niin kuin hänen pitäisi tuntea jotain. Jotain tärkeää, mutta hän ei tuntenut mitään.

Koska oli hylkiö.

Hän oli aivan yksin. Ei ollut ketään, ei ollut mitään. Hylkiö ei tuntenut mitään. Hän hämärästi tajusi, että oli yksin, mutta hän ei osannut kaivata, olihan hän vain hylkiö. Pimeys tuntui vain syvenevän, mutta se ei haitannut hylkiötä. Mitä pimeämpää, sen parempi. Vaikka hänellä ei ollut tunteita, hänellä oli silti vaisto. Hän yritti väistää aina kaiken kipeän. Valo muistutti häntä jostain, mutta hän ei muistanut mistä. Hylkiö pakeni aina valoa. Hän ei tiennyt miksi yritti väistellä sitä, mutta hänen vaistonsa sanoi niin. Nojatessaan pöytään hylkiön kalpea käsi osui johonkin. Se lähti kierimään poispäin, joten hylkiö nappasi sen kiinni. Hän tunnusteli sen pintaa, mutta ei tiennyt mikä se oli. Tai siis hän tiesi mikä se oli, mutta ei ollut varma. Siinä oli sydän, sen hän tunsi. Hän myös tajusi, että siitä lähti valoa. Mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta.

Sillä hän oli vain hylkiö.

Hän sytytti kynttilän ja katsoi sen lämpöistä liekkiä. Ja kun se valaisi hänen kasvonsa hämärästi, hän muisti kaiken. Hän muisti kaipuun, ikävän, ahdistuksen, pelon. Hän muisti itsensä; hylkiön, mörön, yksinäisen, sellaisen, joka oli näkymätön. Se oli ensikerta, kun hän muisti itsensä. Ja kun hän muisti sen, hän halusi taas olla vain hylkiö. Ilman tunteita, ilman mitään, vain näkymättömänä. Tunteet musersivat hylkiön. Hän ei ollut enää näkymätön, täydellinen ja yksinäinen. Hän oli haavoittuvainen, herkkä ja ahdistuksen saartama. Hylkiö muisti vihdoin miksi oli hylkiö. Hän muisti kaiken valon ja valossa tapahtuneen. Hän tajusi, miksi vältteli valoa. Ja hän halusi pois tästä kaikesta. Hän ei ollut tottunut enää tunteisiin, ei ajatuksiin.

Hän halusi olla vain hylkiö.

Hän sulki itsensä ja niin oli paras. Hylkiö oli taas hylkiö. Hän sammutti kynttilän ja käveli pois.