Hylkiö käveli huoneeseen, sulki oven perässään ja huokaisi hiljaa. Niin hiljaa, ettei kukaan kuullut. Ei ollut tunteita, ei ollut kertakaikkisesti mitään. Paitsi hän, hylkiö. Hän vaelsi pitkin huonetta, vaikka oli pilkkopimeää. Oli hyvin pimeää ja tuli tunne, ettei koskaan näkisi enää valoa. Hän käveli, vaikka hänellä ei ollut päämäärää eikä tietä, mitä kulkea. Hän kiersi huoneen kymmenen kertaa, mutta hän ei laskenut kierroksia. Hänelle oli kehittynyt taito. Taito näkymättömyyteen, täydellisyyteen ja yksinäisyyteen. Mutta taito oli heikkous. Hän oli hylkiö. Ja kukapa nyt hylkiöitä haluaisi nähdä, kuin toinen hylkiö. Kukapa nyt valoa enää haluaisi nähdä?
Jos oli hylkiö.
Hylkiö käveli pimeydessä huoneen keskelle. Hän tiesi, että hän oli huoneen keskellä, vaikka ei ollut kuin pimeyttä. Syvää, rauhallista pimeyttä. Huoneen keskellä oli pöytä. Ja koska hänellä oli taito, hän käveli sen luokse, tietämättä sen olevan siinä. Hän vain tunsi jotain, ja toimi vaistojensa varassa. Hylkiö otti pöydästä tukea ja nojasi siihen. Hän ei ollut varma miksi teki niin, mutta nojasi silti. Hän oli hämmentynyt. Hän ei oikeastaan tuntenut mitään, mutta silti hänellä oli jokin hämärä muistikuva. Niin kuin hänen pitäisi tuntea jotain. Jotain tärkeää, mutta hän ei tuntenut mitään.
Koska oli hylkiö.
Hän oli aivan yksin. Ei ollut ketään, ei ollut mitään. Hylkiö ei tuntenut mitään. Hän hämärästi tajusi, että oli yksin, mutta hän ei osannut kaivata, olihan hän vain hylkiö. Pimeys tuntui vain syvenevän, mutta se ei haitannut hylkiötä. Mitä pimeämpää, sen parempi. Vaikka hänellä ei ollut tunteita, hänellä oli silti vaisto. Hän yritti väistää aina kaiken kipeän. Valo muistutti häntä jostain, mutta hän ei muistanut mistä. Hylkiö pakeni aina valoa. Hän ei tiennyt miksi yritti väistellä sitä, mutta hänen vaistonsa sanoi niin. Nojatessaan pöytään hylkiön kalpea käsi osui johonkin. Se lähti kierimään poispäin, joten hylkiö nappasi sen kiinni. Hän tunnusteli sen pintaa, mutta ei tiennyt mikä se oli. Tai siis hän tiesi mikä se oli, mutta ei ollut varma. Siinä oli sydän, sen hän tunsi. Hän myös tajusi, että siitä lähti valoa. Mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta.
Sillä hän oli vain hylkiö.
Hän sytytti kynttilän ja katsoi sen lämpöistä liekkiä. Ja kun se valaisi hänen kasvonsa hämärästi, hän muisti kaiken. Hän muisti kaipuun, ikävän, ahdistuksen, pelon. Hän muisti itsensä; hylkiön, mörön, yksinäisen, sellaisen, joka oli näkymätön. Se oli ensikerta, kun hän muisti itsensä. Ja kun hän muisti sen, hän halusi taas olla vain hylkiö. Ilman tunteita, ilman mitään, vain näkymättömänä. Tunteet musersivat hylkiön. Hän ei ollut enää näkymätön, täydellinen ja yksinäinen. Hän oli haavoittuvainen, herkkä ja ahdistuksen saartama. Hylkiö muisti vihdoin miksi oli hylkiö. Hän muisti kaiken valon ja valossa tapahtuneen. Hän tajusi, miksi vältteli valoa. Ja hän halusi pois tästä kaikesta. Hän ei ollut tottunut enää tunteisiin, ei ajatuksiin.
Hän halusi olla vain hylkiö.
Hän sulki itsensä ja niin oli paras. Hylkiö oli taas hylkiö. Hän sammutti kynttilän ja käveli pois.
Jos oli hylkiö.
Hylkiö käveli pimeydessä huoneen keskelle. Hän tiesi, että hän oli huoneen keskellä, vaikka ei ollut kuin pimeyttä. Syvää, rauhallista pimeyttä. Huoneen keskellä oli pöytä. Ja koska hänellä oli taito, hän käveli sen luokse, tietämättä sen olevan siinä. Hän vain tunsi jotain, ja toimi vaistojensa varassa. Hylkiö otti pöydästä tukea ja nojasi siihen. Hän ei ollut varma miksi teki niin, mutta nojasi silti. Hän oli hämmentynyt. Hän ei oikeastaan tuntenut mitään, mutta silti hänellä oli jokin hämärä muistikuva. Niin kuin hänen pitäisi tuntea jotain. Jotain tärkeää, mutta hän ei tuntenut mitään.
Koska oli hylkiö.
Hän oli aivan yksin. Ei ollut ketään, ei ollut mitään. Hylkiö ei tuntenut mitään. Hän hämärästi tajusi, että oli yksin, mutta hän ei osannut kaivata, olihan hän vain hylkiö. Pimeys tuntui vain syvenevän, mutta se ei haitannut hylkiötä. Mitä pimeämpää, sen parempi. Vaikka hänellä ei ollut tunteita, hänellä oli silti vaisto. Hän yritti väistää aina kaiken kipeän. Valo muistutti häntä jostain, mutta hän ei muistanut mistä. Hylkiö pakeni aina valoa. Hän ei tiennyt miksi yritti väistellä sitä, mutta hänen vaistonsa sanoi niin. Nojatessaan pöytään hylkiön kalpea käsi osui johonkin. Se lähti kierimään poispäin, joten hylkiö nappasi sen kiinni. Hän tunnusteli sen pintaa, mutta ei tiennyt mikä se oli. Tai siis hän tiesi mikä se oli, mutta ei ollut varma. Siinä oli sydän, sen hän tunsi. Hän myös tajusi, että siitä lähti valoa. Mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta.
Sillä hän oli vain hylkiö.
Hän sytytti kynttilän ja katsoi sen lämpöistä liekkiä. Ja kun se valaisi hänen kasvonsa hämärästi, hän muisti kaiken. Hän muisti kaipuun, ikävän, ahdistuksen, pelon. Hän muisti itsensä; hylkiön, mörön, yksinäisen, sellaisen, joka oli näkymätön. Se oli ensikerta, kun hän muisti itsensä. Ja kun hän muisti sen, hän halusi taas olla vain hylkiö. Ilman tunteita, ilman mitään, vain näkymättömänä. Tunteet musersivat hylkiön. Hän ei ollut enää näkymätön, täydellinen ja yksinäinen. Hän oli haavoittuvainen, herkkä ja ahdistuksen saartama. Hylkiö muisti vihdoin miksi oli hylkiö. Hän muisti kaiken valon ja valossa tapahtuneen. Hän tajusi, miksi vältteli valoa. Ja hän halusi pois tästä kaikesta. Hän ei ollut tottunut enää tunteisiin, ei ajatuksiin.
Hän halusi olla vain hylkiö.
Hän sulki itsensä ja niin oli paras. Hylkiö oli taas hylkiö. Hän sammutti kynttilän ja käveli pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti